Le Havre Ihmeiden aika

Le Havre on ranskankielisyydestään huolimatta kuluvan syksyn kotimainen elokuvatapaus. Nimi paljastaa elokuvan sijoittuvan pohjoisranskalaiseen satamakaupunkiin, jonka maine lienee edelleen jotakuinkin rähjäinen. Kuten arvata saattaa, mielleyhtymä sopii Kaurismäen tarkoitusperiin erinomaisesti.

Le Havre on tarina kengänkiillottajasta nimeltä Marcel (André Wilms), joka odottaessaan vaimoaan (Kati Outinen) sairaalasta kotiin yrittää pelastaa poliisin etsimän pakolaislapsen (Blondin Miguel). Piilotellessaan poikaa luonaan Marcel saa tuta sekä naapurustonsa yllättävän lähimmäisenrakkauden että julmuuden.

Kaurismäen elokuva on enemmän aikuisten satu kuin realistinen kuvaus tilanteesta, joka tänä päivänä koskettaa aivan liian monia. Huomio ei silti tee Le Havresta yhtään vähemmän totta. Tyylitellyn runollisena se onnistuu käsittelemään ajankohtaista teemaansa yhtä aikaa älykkään terävästi että perin juurin koskettavasti.     

Visuaaliselta estetiikaltaan Le Havren kuvat voisivat olla peräisin Kaurismäen edellisistä, Helsinkiin sijoittuneista teoksista. Konttiterminaalin urbaanista ankeudesta ammennetaan jälleen, ja muutenkin lavastus noudattelee tuttua, tiukkaa askeettisuutta.

Le Havrea katsoessa tulee väkisin mieleen, että uusi teos on onnellisen miehen käsialaa. Tai ainakin huomattavasti vähemmän kyynisen ja pessimistisen mielen tuottamaa elokuvan juhlaa. Taidelajin historia elää valloittavasti elokuvan mukana – lopputulos on ”puhdasta elokuvaa”; kuvan, liikkeen ja rytmin hallittua korosteisuutta.

Eilisen elokuvamuistot pilkahtelevat myös henkilöhahmojen nimissä. Kati Outisen Arletty on kunnianosoitus Paratiisin lapsien (1945) lumoavalle Garancelle, ja taitaapa André Wilmsin Marcelin taustalta löytyä em. elokuvan ohjaaja, ranskalaismestari Marcel Carné.

Molemmat näyttelijät tekevät osansa valtavan suurella sydämellä, jos kohta Wilmsin panos on huomattavasti Outista suurempi. Pääparin suhde taitaa muuten olla Aki Kaurismäen tuotannon romanttisin ja kiihkein, vaikkakin viimeksi mainittu adjektiivi on paras pistää suomalaisauteurin kohdalla edelleen lainausmerkkeihin.   

Le Havre huokuu huumoria ja lämpöä katsojan mieleen. Sen liikuttaviin ihmeisiin – rakkauden ja ihmisyyden voittoon – haluaa uskoa vaikka naiivistikin. Le Havre ikään kuin kasvaa kokijaansa kiinni, ja ennen kuin yleisö itse ehtii edes havaita, elokuva on sallinut suurenmoisten sielujensa puhjeta häikäisevään kukintoon.