Thor

Brittiohjaaja-tuottaja-näyttelijä Kenneth Branagh on pahasti kallellaan skandinaavien kulttuuriin – ainakin jos katsoo miehen viimeaikaisia töitä. Branaghin tuottamat ja tähdittämät Wallanderit ovat vastikään taipuneet ruotsalaismaisemissa englanniksi. Mutta ystadilaisen poliisimiehen seikkailut eivät riitä Shakespearen näytelmien filmatisointeja tehtailleelle Branaghille. Ohjaajana hän on tarttunut skandinaaviseen mytologiaan, toki Marvelin herkullisen sarjakuvamaailman uudelleentulkinnan läpikäyneenä. Miksikö? Koska Marvelin Mahtava Thor säväytti nuorta belfastilaista 1960-luvulla.

Marvelin maailma on pullollaan kiehtovia sankaritarinoita kovista miehistä, joista useimmat suosivat tiukkoja trikoita ja omistavat uskomattomat vatsalihakset. Monilla on myös oma posse, joiden kanssa sankari käy taistoon oikeuden puolesta pahaa vastaan. Timmiraaminen Thor solahtaa tähän joukkoon kivasti, olkoonkin, että kyseessä ei ole ihmemies, luonnonoikku eikä geenimutaatio vaan muinaisten viikinkien ukkosenjumala.

Marvel-filmatisointi alkaa sodasta, jossa ylijumala Odin taistelee jääjättiläisiä vastaan. Jumalten hallitsija voittaa, maailma järjestäytyy rauhaansa ja sodanjumala tallentaa Jotunheimista viemänsä aseen komeaan valtakuntaansa, Åsgardiin.

Odinilla on kaksi poikaa, Thor ja kasvattipoika Loki. Thor on ylimaallisen voimakas ukkosenjumala, joka nuijii vasarallaan jättiläisiä maanrakoon. Mutta hän on myös ylimielinen ja tappelunhaluinen nuorukainen, joka ei piittaa isänsä kiellosta. Suivaantunut Odin vie tottelemattomalta pojalta voimat ja heittää tämän vasaroineen maan pinnalle oppimaan tapoja.

Elokuvassa tasapainotellaan varsin mukavasti muhkean visuaalisuuden ja hurtin huumorin välillä. Vakavamielinen alkupuoli painottuu toiminnallisesti virittyneeseen mytologiaan. Odinin hallitsema jumalten maailma on mahtipontisesti toteutettu ja legendaarisen Åsgardin salit ovat uljaan näyttäviä. Samaa erikoistehosteilla rakennettua vakuuttavuutta on niin Jotunheimin maisemissa kuin sotaisissa toimintakohtauksissa. Elokuvan 3d-ulottuvuus on paikoin varsin hienoa, mutta tarinan kannalta ei mitenkään välttämätön.

Kun Thor (Chris Hemsworth) tupsahtaa maanpäälle, tilanne on toinen. Maassa Thor ei ole jumala, vaan tavallinen kuolevainen. Hänet löytää pyörremyrskyn silmästä Natalie Portmanin esittämä tutkija, joka varsin nopeasti ihastuu komeilla muskeleilla, mutta vähäisillä älynlahjoilla siunattuun komistukseen. Maassa tarinaan saadaan myös koomista vääntöä.

Elokuvan alkupuolella huomasin kaipaavani nuorta Brad Pittiä, joka olisi helposti tuonut Thoriin särmikkään poikamaista charmia. Tuore aussitähti Chris Hemsworth lunastaa kuitenkin pitemmän päälle paikkansa ja laittaa itsensä likoon esittäessään perusjunttia muskelinpullistelijaa. Tilannekomiikka on rytmitetty napakasti kerrontaan. Natalie Portman löytää yllättävän vaivattomasti itsestään komediennen ja uskaltaa näytellä välillä vähän kevyemmän roolin – hyvä niin. Käsikirjoittajat ovat hemmotelleet koomista sivuosaa esittävää Kat Denningsiä, jonka tehtävä on laukoa onelinereitä tiukoissa tilanteissa. Brittinäyttelijä Tom Hiddleston antaa kalvakkaan kärsivät kasvot kierolle Lokille.

Mutta nähdään elokuvassa kokeneita konkareitakin. Anthony Hopkins Odinina ja Rene Russo kuningatar-äitinä hoitavat kakkunsa varmasti. Samoin tekee Stellan Skarsgård, joka tuo elokuvaan pohjoista ulottuvuutta.

Vaikka Thor ei seuraa orjallisesti sarjakuvaa, on siinä paljon sarjakuvallista. Marvelin tutun kuvaston ja 1960-luvun tematiikan voi nähdä monista tilanteista ja kohtauksista. Tämä tuo kivan särmän elokuvakerrontaan.

Marveliin perustuvassa seikkailussa kaikki mytologian historialliset faktat eivät tokikaan ole oikein, mutta eipä se haittaa. Pääpiirteissään perustarinan keskeiset raamit ovat kutakuinkin kohdillaan, ja loppuhan on silkkaa fantasiaa. Toki Branagh tuo shakespearemaista intensiteettiä ihmissuhdekiemuroihin, mutta ei kuitenkaan liikaa. Lopputulos on varsin viihdyttävä Marvel-toimintapaukku – näyttävästi tuotettu historiallinen toimintaspektaakkeli komediallisella twistillä.