Ole luonani aina

Kirja ei koskaan käänny ongelmitta elokuvaksi. Parin tunnin muotoon voi toki puristaa tarinan perusoivallukset, mutta ei sen todellista monisyisyyttä ja kompleksisuutta. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on romaani, jonka moni lukija olisi epäilemättä juuri tästä syystä jättänyt sovinnolla kansien väliin.

Miten sitten lähestyä mahdotonta tekstiä, pakenevia teemoja ja upottavaa surumielisyyttä? Karsimalla, keskittymällä ja kirkastamalla, osoittaa Mark Romanek toisella pitkällä elokuvallaan Ole luonani aina (Never Let Me Go, 2011). Toisin sanoen, luottamalla horjumatta oman tulkinnan voimaan.  

Ole luonani aina on kertomus Kathysta (Carey Mulligan), Tommysta (Andrew Garfield) ja Ruthista (Keira Knightley), joiden varhaiset vuodet vierivät anonyymin valvovan silmän alla. Monien kaltaistensa tavoin heidän tiensä kulkee lapsuuden sisäoppilaitoksesta myöhäisen teini-iän mökkimajoitukseen.

He eivät ole kosketuksissa ulkomaailman kanssa, eikä heidän luonaan käy vieraita. Ainoat aikuiset ovat heistä huolehtivia kaitsijoita ja tavarantoimittajia. Vasta iän karttuessa lapset ymmärtävät elämäntehtävänsä, mitä en halua ennalta paljastaa.        

Tämä keskeinen fakta paljastuu elokuvassa Ishiguron alkuperäisteosta nopeammin. Ratkaisun ymmärtää, sillä se muodostaa pohjan elokuvan tulkinnalle. Romanek ankkuroi kerrontansa ”ishigurolaiseen melankoliaan”, joka tuli tutuksi jo kirjailijan Pitkän päivän ilta -romaanista (ja samannimisestä Merchant-Ivory -elokuvasta).

Hovimestari-päähenkilön hillitty suostuminen menneisyyden mittaiseen elämänvalheeseen on sukua Kathyn hiljaiselle alistumiselle. Se, että Ole luonani aina viskaa dystopiansa ytimeen viattomat lapset, tekee lopputuloksesta vielä Pitkän päivän iltaakin pakahduttavamman.

Romanek ei Ishiguron tavoin ole halunnut tehdä poliittisia tai poleemisia rinnastuksia nykyaikaan tai mahdolliseen tulevaisuuteen. Päätös on viisas, sillä Kathyn, Tommyn ja Ruthin vaiheet stimuloivat katsojan synapseja ihan itsestään. Me ymmärrämme yhteydet ilman naiivia alleviivausta, koska ne ovat jo olemassa.

Ishiguron rinnakkaistodellisuuden oivaltaminen vaatii empatiaa ja herkkyyttä. Nämä ominaisuudet ovat onnellisesti saatu osaksi myös elokuvan hienoa näyttelijätyötä. Eritoten Carey Mulligan Kathyn roolissa ruumiillistaa syrjästäkatsojan kipeän ja luopuneen osan.        

Kuten edellä totesin, jätän elokuvan juonikoukun tietoisesti spoilaamatta. Monet muut lähteet tulevat sen epäilemättä kuitenkin mainitsemaan. Sen tietäminen ei toki tee elokuvaa yhtään vähemmän hienoksi.

Mutta jos et tunne Ishiguron romaania ja satut ensimmäisenä silmäilemään tätä kritiikkiä, lue muut arviot vasta elokuvan jälkeen. Suo itsellesi neitseellinen katsomiskokemus Mark Romanekin haikean ja viipyilevän elokuvan äärellä. Se kannattaa ehdottomasti.