Monogram

Monogram
Kuva: Elina Brotherus
Koreografi Tomi Paasonen antaa tanssijoidensa kirjoittaa omat nimensä Pannuhallin suuressa tilassa.

Tanssilliset käsialanäytteet luovat kuvaa naisen erilaisista elementeistä. Koreografi Tomi Paasosen neljä vahvaa tanssijaa esittää kukin oman nimikirjoituksensa. On mahdotonta sanoa, kuin paljon esitys on koreografin luomus ja kuinka paljon tanssijan itsensä tekemä tanssi. Sen verran hyvin tanssijat sujahtivat rooleihinsa, että kunkin soolon perusteella teki peräti mieli tehdä kotikutoisia persoonallisuusanalyysejä.

Monogram – a signature piece onnistuu tuomaan esiin naisen moninaisia puolia, niin keskenään kuin kunkin soolon sisällä.  Jokaisella tanssijalla on aikaa olla näyttämöllä yksin. Vaikkei se aina ole helppoa, he selviävät oivallisesti. Kolme muuta kannustaa aina sooloon lähtijää.

Teoksen lähtökohtana on siis ollut tehdä oma nimi tanssiksi. Teema on tanssinopiskelijoille tuttu, useimmat joskus tanssia treenanneet ovat luultavasti törmänneet tähän harjoitukseen. Ehkä siksi harjoitustyönomaisuus istui teoksessa pitkään. Neljän nimikirjoituksen eli soolon väleissä tanssijat muodostivat valo- ja äänisuunnittelijoiden nimet kirjaimina ja yksinkertaisina käsimerkkeinä ja vieläpä huusivat ne kuorolausuntana.  Ne katkaisivat hieman hassusti tunnelman ja tuntuivat hiukan lopputeksteiltä. Oikeina lopputeksteinä samantapaisia esittelyitä on käyttänyt Jouka Valkama Kansallisbaletissa.

Valkoinen tanssimatto ja valokalusto sen ympärillä rajaa tilaa, mutta tanssijat käyttävät koko suurta Pannuhallia hyväkseen. Ensimmäisenä yleisölle esittäytyvä Linda Priha jopa avaa ulko-oven ja juoksee hallista ulos huutamaan. Priha liikkuu vauhdikkaasti ja tanssii sujuvasti tanssin tasoja hyväksikäyttäen. Leuka edellä hän on illan rokkimimmi, jolla asenne on kohdallaan.

Anna Sochackan hienovireinen soolo ei suostu kuvaamaan naista yksinkertaisessa muotissa. Naiseus ei täytä vain yhtä kaavaa kerrallaan, vaan on runsasta ja monimuotoista kaiken aikaa. Sochacka liikkuu kauniisti, joskin hiukan varovasti.

Kolmantena soolona teoksessa esitellään illan humoristi. Pitkä ja raamikas Satu Herrala tutkii ympärillään olevaa maailmaa vaaleanpunaisissa lycratrikoissa ja kainaloista rikkinäisessä, kulahtaneessa poolopaidassa. Hän eksperimentoi langallisen, perinteisen esiintymismikrofonin kanssa, hinkkaa mikkiä seinään ja hihaan ja antoi mikin lentää ilmassa.

Ääni on teoksessa tärkeässä osassa. Äänisuunnittelija Mike Koloska monistaa tanssijan hihkaisun, luo siitä rytmin ja jopa ex-tempore-sävelmän. Äänimaailma kaikkinensa on huikaiseva! Tanssivalla Linda Prihalla on langaton mikki, ja hengitysäänet ja huudahdukset kuuluvat kaikille. Välillä äänimaailma luo  ylihermostunutta tunnelmaa, loppua kohden harmoninen  fiilis tulee rauhallisesta musiikista ja Iiris Raipalan pyörivästä liikkeestä. Koloska sekoittaa näyttämön ääniä ja puhetta olemassa oleviin sävellyksiin ja tekee äänestä merkittävän teoksen osatekijän.

Katsojan kokema esitys on osiensa summa, jokaiselle tanssijalle on Max Wikström suunnitellut hiukan erilaiset, selvästi toisistaan erottuvat ja näkyviä kuvioita muodostavat valot, jotka äänimaiseman tapaan huipentuvat Raipalan pyörivään sooloon, lattian pyöreisiin valoihin. Raipala luo tasapainoisen kuvan rauhallisella olemuksella. Naiseuden kuva päättyy ärhäkkyyden, naisellisuuden ja maailman ihmettelyn jälkeen seesteisyyteen.

Sara Nyberg – 17.05.2011