Vadelmavenepakolainen

Vadelmavenepakolainen
Kuva: Laura Malmivaara
KOM-teatterin uutuus on railakas komedia ruotsalaiseksi haluavasta miehestä.

Siinä, missä Teatteri Naamiossa ja Höyhenessä nauretaan suomalaisuudelle, KOM-teatterissa leikitellään ruotsalaisten kustannuksella. Miika Nousiaisen romaani on kääntynyt Arn-Henrik Blomqvistin dramatisoinnissa riemastuttavaksi ja rienaavaksi näyttämöteokseksi. Naamion ja Höyhenen tuoreessa esityksessä kaksi maahanmuuttajaa pohtii huumorin kautta, miten heistä tulisi suomalaisempia. Nousiaisen romaanissa päähenkilö haluaa pakkomielteisesti vaihtaa identiteettinsä ruotsalaiseksi.

Salamavaihtoja ruotsalaisittain

Suomen, Ruotsi ja Thaimaan välillä risteilevä teos on toteutettu tyylikkäästi kolmen taitavan näyttelijän voimin. Juho Milonoff pysyttelee pääroolissa ja kertojana. Niko Saarela ja Eeva Soivio esittävät kaikkia muita rooleja sellaisella vauhdilla ja salamavaihdoilla, että ei voi kuin hattua nostaa. Erilaiset hahmot peruukkeineen ja äänen vaihteluineen kertovat rautaisesta ammattitaidosta. Blomqvist on ohjannut esityksen varsin viihdyttäväksi, ja näyttelijät voivat remeltää sydämensä kyyllyydestä.

Tarinassa Milonoffin esittämä Mikko on jo pikkupojasta asti tuntenut vetoa ruotsalaisuuteen. Ensimmäinen matka jurojen vanhempien kanssa laivalla yli Itämeren vakuuttaa Mikon oikeasta kansankodistaan. Laivalta kun sai vielä ostaa niitä ihania ruotsalaisia karkkeja, vadelmaveneitä. Vähitellen pikkupojan Ruotsi-harrastus alkaa aikuisikää kohti muuttua pakkomielteeksi.  Huvittavuus alkaa muuttua absurdiksi, ja mukaan tulee vaarallisiakin piirteitä.

Valheella on lyhyet jäljet

Esityksessä leikitellään jo Molièren ajoista tutun vitsin kanssa: Mitä tapahtuu, kun henkilö huijaa olevansa joku toinen? Komediassa asetelma avaa herkullisia tilanteita ja näin perusfarssin asetelma on valmis. KOM-teatterin esitys avaa rakenteeseen monia päällekkäisiä teemoja.

Toisaalta on rakkaan naapurimaamme iloisuuden ja positiivisuuden stereotypioille irvailu, toisaalta suomalainen synkistely. Esityksessä vilahtelee kiinnostavasti historiasta kumpuava alemmuuden tunteemme Ruotsia kohtaan. Toisaalta pelataan kahden asetelman: hassun tunarin ja psykopaatin välillä. Milonoffin hahmon viattomat valheet kasvavat aste asteelta, johtaen lopulta umpikujaan. Tärkeänä teemana kulkee myös fanittaminen, jonkun ilmiön tai ihmisen ihailu, joka saattaa saada sairaalloisia piirteitä.

Taitavia roolitöitä ja pikanttia visuaalisuutta

Karismaattinen Milonoff on erinomainen ja ihastuttava koheltavan huijarin hahmossaan. Tekstiä tulee solkenaan, ja fysiikka on hienosti hallussa, samoin kuin hullunkurinen aksentti. Välillä hahmo on liiankin hauska - roolin identiteettikriisi meinaa jäädä vitsien alle.

Soivio ja Saarela tekevät niin ikään riemastuttavaa työtä hypellen hahmoista toiseen. Mukana on oikeastaan kaikki ääripäät, mitä näyttämölle voi kuvitella. Irvailua riittää niin ruotsalaisuudelle kuin poliittisille hahmoillekin. Koskettavimpina jäävät mieleen Saarelan synkkämielinen opettaja ja Soivion rakastava, huijariinsa, eli Milonoffin hahmoon uskova vaimo.

Kaisa Rasilan valkosävyine lavastus on selkeä ja toimiva. Pikantti yksityiskohta on muun muassa ”ruotsalaisalttari”. Valkoiset seinät mahdollistavat tyylikkään, Ville Seppäsen suunnitteleman videoprojisoinnin. Suomen loskaiset kuvat vaihtuvat vauhdilla Ruotsin värikkäisiin maisemiin. Paperihahmona projisoinneissa leukojaan lonksuttaa jopa Olof Palme. Kalle Chydeiuksen äänimaisemassa vilahtelee teemaan sopivia musiikkiklippejä. Käsiohjelmankin teossa on nähty vaivaa. Käsiohjelma sisältää melkoisen johdatuksen ruotsalaisuuteen tuttujen hahmojen kautta.

Vadelmavenepakolainen on toimiva farssi, jota katsoessa voi nauraa välillä kippurassa. Vaarana on vitsin pitkittyminen. Tummia sävyjä olisi voinut lisätä enemmän, vaikka mustaa huumoria on nytkin mukana. Silti esitys on erittäin viihdyttävä, ja loppuratkaisu herättää varmasti monia mietteitä siitä, minkä tuntee kotimaakseen.

Martti Mäkelä – 07.04.2011