Jäljet

Jäljet viittaa näkyviin ja näkymättömiin arpiin, joita kotiväkivalta tuottaa. Teatteri-ilmaisun ohjaajan opintoja Metropolian Esittävän taiteen koulutusohjelmassa suorittava Ninni Perko on tarttunut arkaan ja vaikeaan asiaan.

Teoksen ensi-ilta oli jo Sivuaskel-festivaalilla helmikuussa 2011, varsinainen esitysperiodi uuden tanssin keskus Zodiakissa toukokuun puolessa välissä. Kahden esittäjänsä varmuuteen nojaava teos koki epäonnea ennen ensi-iltaa, kun toinen tanssijoista loukkaantui. Tanssija Nina Mamia hyppäsi kuitenkin onnistuneesti mukaan lyhyellä varoitusajalla Tiia Vainosen pariksi. Myös toukokuussa näyttämöllä ovat Mamia ja Vainonen.

Katsojalle avautuva pinta on siloinen ja piparkakkumainen. Mummonmökkimäinen pöytäliinakangas roikkuu seinällä, kokonaisuuden visuaalinen ilme näyttää tarkkaan harkitulta. Pysähtynyttä tunnelmaa luovat mustavalkoinen hääkuva ja kuva lapsesta. Jokaisella esineellä tuntuu olevan suuri merkitys, kuten lattialla rekvisiittana lojuvalla punaisella peruukilla ja korkokengillä. Diakuvissa näkyy ihanan vihreä ja vehreä kesä, kuvat vievät mielen lapsuuden aurinkoisiin kesiin. Miljöö on romanttinen maalaistalo menneiltä vuosikymmeniltä.

Silti ihon alla kuohuu. Kaksi naista kertoo tarinaa kohtaloista, joissa nainen hymyilee, vaikkei elämä kotona anna sille aihetta. Jos muu ei auta, niin hymyn voi aina piirtää paperiin kasvojen eteen.

Mutta morsiamen jähmettynyt hymy ei vielä hyydy. Hänen paperinen hääpukunsa on aluksi sileä ja koskematon. Liikkuessa se kahisee, kuten hieno ja arvokas mekko tekee. Toisaalta kahinassa on pahaenteinen kaiku, kuten monessa pienessäkin yksityiskohdassa, joilla Perko on teoksen täyttänyt. Niinpä hääpuvun kuvaama ihanuus vähitellen haalenee, ja pukukin rikkoutuu riekaleiksi. Lapsen tullessa kestohymy lopulta pyyhkiytyy pois äidin kasvoilta. Lapsi takertuu jalkaan.

Tunnelma on aidosta tilanteesta etäännytetty, ikään kuin se olisi vain lapsen rakentama illuusio. Nauhalta kuuluvaa tekstiä on paljon, lisäksi esiintyjät puhuvat näyttämöllä yleisölle. Toteava teksti on osin Perkon omaa, paikoin kuullaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1996 saaneen puolalaisen Wislawa Szymborskan (s. 1923) runoja. Katsomossa tekstin paasaus alkaa puuduttaa. Toki pienen lapsen puhe nauhalla on tunteisiin vaikuttava. Surullinen olo siirtyy kuulijaan, kun lapsi kertoo äidin kiharoiden hyppivän ja selän hytkyvän itkun tahdissa. Mutta nauhalta kuullaan liian montaa ääntä. Lyhyessä teoksessa on niin paljon puhetta eri äänillä, että liike ja koko näyttämökuva jäävät sivuun.

Liikettä ei sitten olekaan kovin paljoa, tasapainoa tekstin ja liikkeen välillä jäi ainakin vielä helmikuussa kaipaamaan. Perko ei aivan ole onnistunut siirtämään hankalaa aihettaan tyylikkäistä kuvista koskettavaksi liikkeeksi. Kuitenkin erityisesti lopun duetossa, kun katsoja voi kuvitella tanssijoiden olevan joko kaksi tytärtä tai kenties äiti ja lapsi, liike jatkaa teoksen tarinaa.