Vuosi elämästäKumppanuudesta ja kunnioituksesta

Onnellisuutta on vaikea kuvata mielenkiintoisesti. Juuri sen takia happy endit ovat fiktion saralla "onnellisia alkuja" tutumpia. Sitä suuremmalla nautinnolla voi seurata Mike Leighin uutuuselokuvaa Vuosi elämästä (Another Year, 2010). Sen sykkivä sydän on nimittäin mitä onnellisin pariskunta Tom (Jim Broadbent) ja Gerri (Ruth Sheen).     

Vuosi elämästä on juuri sitä mitä nimi lupaa: kappale matkaa vanhan avioparin ja heidän läheisiensä kanssa halki vaihtuvien vuodenaikojen. Mike Leighin tuntevat arvaavat toki, etteivät valkokankaalla kuluvat 365 päivää ole pelkkää auvoa ja aurinkoa. Siitä pitävät huolen Tomin ja Gerrin ystävät, Mary (Lesley Manville) ja Ken (Peter Wight) sekä Tomin veli Robbie (David Bradley).

Huolta aiheuttaa aluksi myös aikamiespoika Joe (Oliver Maltman), joka ei tunnu löytävän vierelleen Sitä Oikeaa. Vanhempien esimerkillinen liitto on asettanut pojan etsinnälle melkoiset vaatimukset mutta niin pitääkin. Rakkaudessa ei rimaa saa alittaa.  

Yksinäisyys on huono kumppani alkoholille. Maryn pettymys omaan elämäänsä purkautuu juopuneisiin kyyneliin päivästä ja illasta toiseen. Gerri, joka on ammatiltaan psykologi, ei ohita ystävänsä ahdistusta, muttei hän suostu lähtemään siihen mukaankaan.

Yhdessä elokuvan hienoimmista kohtauksista Gerri osoittaa Marylle omat rajansa. Yhtä aikaa jämpti mutta herkkävaistoinen tilanne käy henkilökohtaisen integriteetin oppitunnista.   

Ylettömällä viinalla ja ruoalla itseään lohduttava Ken on Tomin "etäprojekti". Vanhan ystävän syrjäytymistä on vaikea kestää. Yhtään helpompaa ei ole leskeksi jääneen juron veljen kanssa. David Bradleyn tutkimattomat kasvot näyttävät kivettyneen äänettömään tuskanhuutoon.

Vuosi elämästä aaltoilee Tomin ja Gerrin harmonisen yhteiselon, yhdessä hoidetun puutarhan ja ystävien kohtaamisien välillä. Pääpari ammentaa voimansa rikkaista yhteisistä kokemuksista. Näin suuresta onnesta riittää jaettavaksi myös muille, tietävät molemmat.

Elokuvaa seuraa Mike Leighin mestarillisesta nyanssien tajusta nautiskellen. Jälleen kerran brittiohjaajan onnistuu näyttämään katsojilleen jotain meistä itsestämme, eikä "se jokin" ole vähäpätöistä ollenkaan.

Mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen? Mikä on oikeasti tärkeää ja kestävää? Leighin elokuva nostaa rakastavan kumppanuuden edellytykseksi kunnioituksen, jonka on toisen ihmisen ohella kohdistuttava myös omaan itseen.     

Näyttelijätyö on kerrassaan fantastista. Viisaasti läsnäolevat Broadbent ja Sheen täyttävät elokuvan sellaisella lämmöllä, ettei moista ole valkokankaalla koettu aika päiviin. Lesley Manville hätkähdyttää ripustautuvana Maryna, jonka reppana naistyyppi on sukua Salaisuuksien ja valheiden Cynthialle (Brenda Blethynin roolihahmo).

Mieliinpainuva on myös draaman alussa esiintyvä Imelda Staunton (Vera Drake, 2004), jonka tymäkkä osasuoritus Gerrin vastahakoisena terapia-asiakkaana saa kylmät väreet juoksemaan iholla.