Saara Ekström
On tullut Saara Ekströmin (s. 1965) vuoro saada oma yksityisnäyttelynsä Kiasmaan. Ja komea näyttely onkin tehty, tilaa on runsaasti näyttelyn levittäytyessä museon kahteen ylimpään kerrokseen. Teokset ovat enimmäkseen uusia, eikä niitä ole liikaa. Esimerkiksi viidennen kerroksen avarassa tilassa Ekströmin valokuvat hengittävät rauhassa. Näyttelyä ei ole ahdettu liian täyteen.
Ekström on aina ollut mielenkiintoinen taiteen tekijä, omaperäinen tiensä kulkija, joka käyttää ja yhdistelee monenlaisia tekniikoita ja esteettisiä ratkaisuja. Olisi ollut komeaa nähdä häneltä keskipolven retrospektiivi, kaikki ne vuosien varrella tehdyt komeat ja näyttävät teokset. Toisaalta Ekström on näyttelynsä pitänyt, ja alaa seuraava yleisö tuntee hänet varmasti hyvin. Niinpä on ollut myös rohkea veto keskittyä uudempiin teoksiin, vaikka jotain ehkä jääkin kaipaamaan.
Ekströmin teoksissa luonto on aina ollut hyvin tärkeä tekijä. Ekström kuitenkin ikään kuin ottaa luonnon esteettiseen laboratorioonsa tarkasteltavaksi, tutkii kuinka se kukoistaa, lakastuu ja mätänee. Tai asettaa sen erikoisiin yhteyksiin elottoman luonnon tai ihmisen arkiympäristön kanssa. Syntyvät assosiaatiot ovat välillä hankalia ja häiritseviä.
Uudessa Limbus-valokuvasarjassa asetelmakuvien perinteeseen on yhdistetty idea poliisin rikospaikkakuvista ja onnettomuuspaikoille rakennetuista muistoalttareista. Kauneuteen sekoittuu jotain kamalaa, uhkaavaa ja pelottavaa.
Viimeinen oksa -teos on esillä viidennen kerroksen panoraamatilassa sekä viimeisessä huoneessa, jonka monitoreissa näkyy live-kuvaa panoraamatilan asukeista. Ekström on nimittäin laittanut esille useita lintuhäkkejä lintuineen. Tässäkin, jos missä, on kyse tarkkailusta ja luonnon alistamisesta ihmisen alaisuuteen.
Teos näyttää myös elävän olennon ja siitä välitetyn kuvan eron. Voimmeko me näinä luontodokumenttien luvattuina aikoina uskoa siihen mitä näemme? Ja täytyykö meidän nähdä kaikki? Osaammeko enää lukea omaa lähiluontoamme ja nauttia siitä?
Ekströmin työt osoittavat moneen suuntaan, ja herättävät varmasti erilaisia tuntemuksia. Me luemme teoksia kukin omasta esteettisestä, moraalisesta ja kulttuurisesta koodistostamme käsin. Parhaimmillaan ne johdattavat meidät kysymään tunteidemme alkuperää, mikä saattaa olla myös kiusallista.