Ville-Veikko Viikilä

Ville-Veikko Viikilän (s. 1980) maalauksissa yhdistyy jännittävällä tavalla erilaisia vastakohtaisuuksia. Kun maalauksia katsoo hetken, mielessä alkaa vilistä erilaisia sanapareja kuten kaaos ja järjestys, rauhallisuus ja levottomuus.

Viikilän ilmaisu on yhdistelmä ekspressionismia ja impressionismia, sisäisiä kuvia ja realismia. Mitä enemmän maalauksia katsoo ja niiden nimiä pohtii, sitä enemmän alkaa nähdä useampia ja useampia kerroksia ja tarinoita.

Viikilä on koloristi. Hänen vahvat värinsä ja ilmaisunsa intensiteetti ottavat välillä turhankin voimakkaan otteen teoksista. Parhaimmillaan ne kuitenkin valjastuvat kokonaisuuden palvelukseen, jolloin lopputuloksena on hieno ja mielenkiintoinen teos.

Viikilällä tuntuu selvästi olevan mahdollisuuksia kehittyä monipuoliseksi ja mielenkiintoiseksi taidemaalariksi, oman tiensä taitavaksi kulkijaksi. Niin vahvalta hänen sisäinen maailmansa vaikuttaa.

Teokset herättävät monenlaisia kysymyksiä ja pohdintoja. Näen niissä paljon viittauksia nyky-yhteiskuntaan kuin myös peilauksia menneeseen. Useissa teoksissa aaveet tai muut hahmot tuntuvat edustavan menneisyyden tai tuonpuoleisen maailmaa, joka katsoo kauhulla suuntaa mihin olemme menossa.

Itselleni tärkeimmiksi teoksiksi nousivat Ei koskaan perjantaisin (2010) ja Yhtä hyödyllinen kuin… (2010). Jälkimmäinen on hienosti toteutettu, siinä tulee onnistuneesti esille Viikilän mielenkiintoinen tapa käyttää väriä. Onko valkealla ratsulla saapuva prinssi aina ollut satua, teos tuntuu kysyvän.

Ensin mainittu teos puolestaan on kuin kuva nykymaailman menosta, tuottavuuden palvonnasta ja luhistuvista kaupungeista ja rakenteista? Viikilän teokset lietsovat monenlaisiin tulkintoihin, eikä oikeita varmasti ole.

Suosittelen näyttelyä lämpimästi. Se on mahtava väriruiske vuoden pimeimpään aikaan; jumppaa niin silmille kuin aivoillekin.