Seis

Menneisyys on muisto, tulevaisuutta ei ole. On vain tämä hetki, nyt. Osaatko pysähtyä? Riikka Salo on ohjannut ja luonut koreografian absurdille esitykselle, jossa kysytään, minkä äärelle ihminen pysähtyy. Mitä ihminen pitää merkittävänä?

Metropolian Seis-esitys velloo vapaasti assosioivana merenä, josta pulpahtelee aina pintaan joku liike, kohtaaminen, tilanne, väri, muoto tai ääni, jonka kohdalla pysähdytään. Sitä pitää koossa näkemys maailman sattumanvaraisuudesta. Siten sen epäloogisuus alkaakin näyttää loogiselta valinnalta.

Seis on kunnianhimoisesti näyttämötilaa käyttävä, sanattoman teatterin keinoja ja tanssi-ilmaisua tutkiva teos, jossa on valtavasti näyttäviä valotilanteita. Se on selvästi saanut vaikutteita nykytanssin trendeistä mutta ammentaa myös performanssin perinteestä, sillä se avautuu ikään kuin eläväksi maalaukseksi.

Ihmisten kehot muodostava esityksen kompositiot ja värivaloilla maalataan ikään kuin näyttelijöiden pintaa. Se vie ajatuksen performanssin varhaisvaiheisiin, jolloin maalaukset ikään kuin herätettiin henkiin.

Esiintyjät elehtivät klovnimaisesti ja heidän keskinäiset välinsä, yritykset ottaa kontaktia toisiinsa sekä yleisöön ovatkin esityksen kiinnostavimpia elementtejä. Esiintyjistä tulee persoonia, joiden ihmettelevässä läsnäolossa on jotain hyvin viatonta ja liikuttavaa – ja samalla se on myös paljaudessaan välillä karmivaa.

Erityisesti jäi mieleeni etualalla olevat kuulokkeet, joita esiintyjät kävivät välillä yksi kerrallaan kuuntelemassa ja ihmettelemässä. Vihjeet nyky-yhteiskuntaan näkyvätkin Seis-esityksessä pienissä, tarkoituksellisen naiiveissa detaljeissa: ihmiset elävät yhä enemmän omassa iPod-maailmassaan, ketään tai mitään näkemättä.

Näyttelijät tuovat esitykseen myös ryhmädynamiikan tarkastelua. He muodostavat parvia, joihin joku aina kuuluu ja joista joku eitetään ulos. Tyynyjä käytetään sekä nukkumiseen että sotimiseen. Esineteatteri yhdistyy siten luontevasti tanssilliseen liikkeeseen.

Lopulta esitys tuntuu kysyvän, miksi emme useammin pysähdy miettimään maailmaa. Miksi emme näe muita ihmisiä? Näiden kysymysten tekemiseen näyttelijöiden klovnimainen ilmaisu taipuukin hyvin.

Seis on silti kuitenkin kummallisen tasapaksu ja jättää yleisön turhankin neuvottomaksi. Jopa vaihtelevat, sinänsä sykähdyttävät musiikit tuntuvat noudattavan samaa rytmiä.

Välillä valo, musiikki ja liike johtavat teosta ja näyttelijät tulevat ikään kuin mukana. Pidän myös siitä, miten ennakkoluulottomasti tekijät antavat eri elementtien elää.

Valosuunnittelussa on käytetty kaikki mahdolliset herkut ja vaikka tällainen ylenpalttisuus tuntuu yleensä liioittelulta, se jostain syystä toimii Seis-esityksessä. On spotteja, sirkusmaista värien käyttöä, siluetteja. Luodaan lähi- ja kaukokuvia ja leikitään varjoilla. Etenkin tilaa osataan käyttää. Katsojat eivät näe tyhjää näyttämöä, vaan hyvinkin täyteläisen valotilanteiden mosaiikin.

Kokonaisuudesta jää kuitenkin sellainen olo, että nyt on kokeiltu ihan kaikkea, muttei menty missään oikein tarpeeksi syvälle.

Esitys ei toki tarvitse selkeää tarinaa tai kontrasteja toimiakseen, mutta Seis-esitys tarvitsisi kuitenkin enemmän ideaa. Tällaisenaan Seis toimii johdatuksena moniin esittävän taiteen elementteihin, siinä on tärkeitä havaintoja, mutta niistä ei vielä tislaudu vahvasti itsenäistä teosta.