Rakkaus
Valtimonteatterin syksyn ensi-ilta on Harri Liuksialan Kaj Munkin näytelmästä ohjaama ja dramatisoima Rakkaus. Munk kirjoitti näytelmänsä vuonna 1926, mutta antoi sen esitettäväksi vasta kymmenisen vuotta myöhemmin.
Liuksiala on aiemminkin tarttunut teatterin avulla uskonkysymyksiin, hän kuuluu vapaamuotoiseen, hengellisiin aiheisiin keskittyvään esittävään Henki ja Elämä -ryhmään.
Tanskalainen näytelmäkirjailija ja pappi Munkin (1898–1944) tuotanto on minulle uusi, mutta mielenkiintoinen tuttavuus. Munk kuvaa näytelmissään usein voimakkaita, aatteisiinsa tai uskoonsa sitoutuneita henkilöitä.
Rakkaus kertoo pienessä, syrjäisessä kylässä työskentelevästä ”rakkauden papista” Ejnar Kargosta (Juha-Pekka Mikkola), joka ei osa elää minkään muun kuin oman sydämensä opin mukaisesti ja aiheuttaa rehellisyydellään hämminkiä. Alussa lähdetään liikkeelle tilanteesta, jossa pappi nauttii vielä kyläläisten luottamusta.
Pian alkavat vaikeudet, sillä voimakas, patriarkaalinen isä Peter Andersen (Petteri Pennilä) järkyttyy rippikoulun käyneen tyttärensä Rebekan (Anna Ranta) omasta tahdosta kihlausasioissa. Pappi ryhtyy puolustamaan tyttären tahtoa ja saa pian vastaansa piispan (Petteri Pennilä) sekä rovastin (Antti Korhonen).
Vaikka Rakkaus esitetään kuudella näyttelijällä ja useilla päällekkäisillä rooleilla mahdollisimman ekonomisesti, on Valtimonteatterin pienessä tilassa harvoin nähnyt näinkään suurta esiintyjäkaartia. Pienin viitteellisin lavastuksin on saatu tilaan menneen maailman tuntua.
Esitys purkaa koko ajan henkilöiden salaisuuksia: se ajaa henkilönsä vaivihkaa suurten kysymysten: uskon ja rakkauden sekä niistä johtuvan sovinnaisuuden ja epäsovinnaisuuden risteyskohtiin. Papin oma rakkauselämä ei myöskään pysy sovinnaisuuden rajoissa, sillä hänellä on suhde hyvän ystävänsä vaimoon Ingeborg Thomseniin (Essi Hurme). Kyläläiset myös häilyvät mielipiteissään: Hyväksyäkö epävarmuus elämän ohjenuoraksi vai tarttuako varmaan, ulkoisesti oikealta näyttävään elämään.
Keuhkotautinen pappi on omassa uskossaan häilyväinen. Esityksessä parasta onkin se, että henkilöiden häilyväisyys tulee esiin vaivihkaa, kaikista näyttelijöistä näkee, että he käyvät jonkinlaista sisäistä kamppailua koko ajan.
Dramaturgia on aika varovainen, mutta varsin hyvin kiteytetty ja antaa tilaa näyttelijöille. Pientä tilaa käytetään dramaturgisesti tehokkaasti, suuret teemat tulevat lähelle, esitys ei yritä olla tilaa suurempi, maailmoja syleilevä.
Juha-Pekka Mikkolan näin viimeksi Tampereen teatterikesässä Fosforinhohtoisessa lurjuksessa, jossa hän esitti mainiosti Eero Kilpeä. Nyt hän tulkitsee sopivan hermostuneesti idealismin ja realismin välistä juopaa ihmettelevän papin. Välillä esiin pilkahtaa nautinnollisen erikoislaatuista huumoria, ikään kuin pappi katsoisi omaa tilannettaan kauempaa.