Tuliterä

Musiikkiteatteri Kapsäkki toi sopivasti Kalevalan päivänä ensi-iltaan piskuisen musiikkiteatterin resursseihin nähden massiivisen ponnistuksen. Timo Parvelan Sammon vartijat -kirjasarjan ensimmäisestä osasta, Tuliterä-romaanista, on Milko Lehto dramatisoinut ja ohjannut kokonaisuuden, josta kehittyy väliajan kanssa yli kaksi tuntia kestävä fantasiaseikkailu.

Kapsäkin uutuus on tätä päivää monin tavoin, silti se ei anna periksi Kalevalan peruselementeille: taistelu Sammosta juurrutetaan nykyaikaan oivaltavasti. Hyvä ja paha taistelevat, puhutaan urheudesta ja ystävyydestä.

Ihan tavallisten poikien Ahdin (Tuukka Vasama) ja Ilmarisen (Hermanni Rask) isät ovat kadonneet. Ilmarisen sisko Anni tietää, että isät ovat olleet Sammon vartijoita. Nyt Loviatar on kuitenkin saanut napattua heidän isänsä ja aikoinaan mereen sirpaleiksi hajonnut ja sen vuoksi joka puolelle maailmaa rikkauksia jauhava Sampo on vaarassa joutua kokonaan Louhen käsiin.

Koulun kevätjuhlassa pojat soittavat sähkökannelta ja soiton vaikutukset ovat järisyttävät, sillä kannel sisältää myyttisiä voimia, joita voi käyttää joko hyvää tai pahaan. Kun Ahdin ihastus Saana-tyttö (Kaisu Kurki) johdattaa pojan vahingossa Loviattaren kynsiin, on maapallon tulevaisuus vaakalaudalla ja nuoret lähtevät pelastamaan Sampoa kanteleen ja Väinämöisen taikamiekan, Tuliterän, avulla.

Tuliterä näyttää näyttämötaiteen, elävän musiikin ja läsnäolon tarjoamat mahdollisuudet. Sillä elävässä esitystilanteessa moniäänisesti soivat, jopa oopperamaista jylhyyttä heavymusiikkipilkahduksiin tavoittavat kuoro-osuudet, kokonaisvaltainen tilan käyttö ja soittimien rikkaat soundit pääsevät esiin Marko Puron, Yrjänä Sauroksen ja Tommi Lindellin avustuksella. Kyllä seikkailu on siten jotain ihan muuta kuin tietokoneruudulta tai edes valkokankaalta katsottuna.

Kapsäkin musiikkiteatteriesityksistä tekee erityisiä niiden korkea taso ja kokonaisvaltainen musiikillinen ajattelu. Perinteisistä musikaaleista Tuliteräkin eroaa siten, että musiikki muodostaa koko ajan läsnä olevan elementin, ikään kuin oman kerroksensa kokonaisuuteen. Henkilöt puhkeavat kyllä laulamaan silloin tällöin ja nähdään monia hienojakin sooloja, mutta yksittäiset laulut eivät kuitenkaan nouse tärkeimmiksi.

Kun tarinassa arkipäivän alta murtautuu esiin myyttinen tarina, toimii Marko Puron musiikki samoin. Se ikään kuin repeilee esiin hallitsemattomasti, muodostaa äkkiarvaamatta esiintyviä ja häipyviä sointukuvioita. Soolot ovat vaikeita, perustuvat äänenkäytöltä laajaa skaalaa vaativien kuvioiden hallintaan. Parhaimmillaan, kuten esimerkiksi kaksoisroolissa Loviattarena ja Saana äitinä urakoivan Veera Railion notkean laulun myötä, koko sali kaikuu jännittäviä harmonioita.

Näyttelijät tekevät energistä työtä, mutta ongelmakohtia aiheuttaa jonkin verran dramatisointi, jossa on turhan pitkiä ja selittäviä puheosuuksia. Etenkin alkupuolelle olisin toivonut enemmän laulua, en pelkästään äänimaailmaa. Myös vähän vanhanaikainen tekniikka aiheuttaa ongelmia: näyttämökuvan muuttamisessa ja puvustusratkaisuissa olisi voitu kulkea viitteellisempään suuntaan. Taustaan heijastettu värimaailma antaa sen sijaan hyvin tukea.

Tuliterää voi suositella yli 10-vuotiaille. Se sopii vanhemmillekin, mutta parhaiten se varmasti uppoaa varhaismurrosikäisiin, jotka ovat vielä selvästi lapsia. Heille ei turha paljon olekaan tarjolla näyttämötaidetta, sillä lastenesitykset ovat heille liian lapsellisia, mutta rakkausjutut ja murrosikäisten ongelman eivät vielä kosketa.

Tosin herkimmille saattaa dramaattinen, uhkien, hurjien hiisien, Tuonelan Joutsenen, moottoripyöräjengin ja jatkuvien taisteluiden maailma olla liikaa. Mutta peleihin ja fantasiaan kiinni kasvaneille Tuliterä-musikaali on mitä mainioin muistutus siitä, ettei musikaalin tarvitse olla sävelkieleltään myötähäpeää herättävää tyhjänpäiväisyyttä ja tarinoiden lainatavaraa muualta. Ja tässäpä teatteria, joka on pikkupoikienkin mielestä varmaan aika rock.