Miesten vuoroSuurella sydämellä

Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokumenttielokuva antaa puheenvuoron miehille. Tai pikemminkin suomalaiselle miehelle. Kameran edessä suomalainen mies purkaa tuntojaan, avautuu elämästään ja tunteistaan.

Avautuminen tapahtuu siinä pyhässä paikassa, jossa suomalaisen luontokappaleen sielu ja ruumis rentoutuu – paikassa, jossa ennen vanhaan synnyttiin, raavaassa työiässä vihdottiin kuonat pois ja jossa kuoleman jälkeen pestiin ruumiit puhtaaksi.

Sivulauseessa Berghäll ja Hotakainen kertovat suomalaisesta saunahulluudesta, siitä, miten kekseliäs vihtoja rakentaa saunan milloin puhelinkoppiin, milloin autoon. Pääosassa on kuitenkin suomalaisen miehen sielunmaisema, ja sitä luodataan syvältä.

Dokumentaristit ovat tallentaneet miehen puhetta todellisissa hetkissä. Lauteille on menty kameran kera yhdessä elokuvassa esiintyjien kanssa. Ensimmäinen keskustelusessio tapahtuu asuntovaunuun rakennetussa saunassa. Juttu polveilee ja syvenee. Vähitellen ollaan suurten asioiden ääressä, kuin vahingossa. Kaveri lauteilla kuuntelee, ei neuvo, ei taputa osaaottavasi selkään – pelkästään kuuntelee.

Tarinoita on paljon. On muistoja lapsuudesta, pettymyksiä elämässä, menetyksiä parisuhteessa ja perhe-elämässä, surua, kyyneleitäkin. Mutta suomalaisen miehen näköisessä elokuvassa on väistämättä myös huumoria, siltä ei voi välttyä.

Myytin murtajien tapaan Berghäll ja Hotakainen todistavat, että suomalainen mies osaa avautua ja tiukassa paikassa myös itkeä. Kovimpikin mies heltyy joskus, aina silloin tällöin puhumattomuuden kuori murtuu, eikä mies loppujen lopuksi pelkää tunnustaa kaikkein synkimpiäkään ajatuksiaan. Suomalaisen miehen puhumattomuus on siis myytti, joka nyt on murrettu.

Tiiviissä, tarkkaan kerrotussa dokumentissä uppoudutaan tiukasti asiaan. Joutokäyntiä ei ole, vaan kerronta on kirkasta, hienoa. Heikki Färmin ja Jani Kumpulaisen hieno kuvaus, komeat, lähes runolliset suomalaiset maisemakuvat ja Jonas Bohlinin vaikuttava musiikki tukevat tasokasta kokonaisuutta.

Hieman harmittaa, että lopussa sorrutaan pateettiseen yhteislauluun. Laulu toki kihauttaa silmäkulmaan vaivaannuttavan kyyneleen, mutta tuntuu myös turhalta tehokeinolta vaikuttavan elokuvan päätökseksi.