Paholainen pukeutuu PradaanMuodin orjat
Andy Sachs (Anne Hathaway) haaveilee toimittajan työstä newyorkilaisessa laatulehdessä. Vastavalmistunut journalismiopiskelija ei voi silti sysätä tulevaisuudensuunnitelmiaan vain yhden kortin varaan, sillä kilpailu on kovaa ja työpaikat harvassa. Puolivahingossa Andy päätyy muotilehti Runwayn kovapintaisen päätoimittajan assistentiksi – duuniin, josta miljoonat nuoret naiset vain haaveilevat, mutta joka Andylle merkitsee sekä uutta työkokemusta että hyppyä tuntemattomaan.
Runway on kauniiden ihmisten muotikeidas, jota johtaa elävä legenda Miranda Priestly (Meryl Streep) rautaisella otteella. Miranda on gurujen guru; nainen, jonka mieltymysten mukaan eivät hypi ainoastaan anorektiset toimistotypykät vaan koko muotimaailma. Muodikkaan väen keskellä Andy vaikuttaa nukkavierulta, mutta vain hetken. Itsetietoisen mutta inhimillisen suunnittelijan, Nigelin (Stanley Tucci), opastuksella homssuisesta apulaisesta kuoriutuu virtaviivainen tyyli-ikoni. Edes kokkipoikaystävä ei ole heti tunnistaa uudistunutta avovaimoaan. Kun työ alkaa vaatia yhä suuremman osan Andyn ajasta, ei suhde ole ainoa karille ajava asia. Tyrannimaisen pomon kohtuuttomien vaatimusten edessä myös nuoren naisen arvot joutuvat uudelleen punnittaviksi.
Paholainen pukeutuu Pradaan on laskelmoidun kevyttä viihdettä muotitietoisille katsojille. Siis niille, jotka tietävät, mihin Prada ylipäätään viittaa. Niille, joille kyseinen termi ei sano yhtikäs mitään, elokuvalla ei ole mitään tarjottavaa. David Frankelin ohjaama elokuva on satiirinen komedia, joka kyllä naurattaa mutta useimmiten ilkeästi. Kirjailija Weisbergerin omiin kokemuksiin Vogue-lehden päätoimittajan, Anna Wintourin, assistenttina pohjaava tarina yrittää suhtautua kohteeseensa, huippumuodin maailmaan, kriittisesti. Lopputulos putoaa kuitenkin juuri siihen sudenkuoppaan, josta se yrittää meitä teennäisesti varoittaa. Näennäinen kritiikki on vain tekosyy päästä tirkistelemään catwalkien kulissien taakse; sinne, missä muodin mielikuvat ja motiivit lopulta muotoutuvat.
Komedia suoltaa vitsejä nuorten naispyrkyreiden laihuuden tavoittelusta. Itse Miranda Priestly luonnehtii Andya "älykkääksi, lihavaksi tytöksi". Päähenkilön työtoveri, herkullisen pahantuulinen Emily (mainio Emily Blunt) tilittää nälkäkuuriaan masokistista nautintoa uhkuen. Kun ottaa huomioon näyttelijä Anne Hathawayn ja hänen kollegojensa valmiiksi langanlaihat olemukset, on elokuvan sivalluksiin vaikea suhtautua neutraalisti. Näilläkö eväillä Paholainen pukeutuu Pradaan haluaa kosiskella ensisijaista kohderyhmäänsä, nuorta naisyleisöä? Andyn vastalauseet haihtuvat kuin tuhka tuuleen hänen omaksuessaan Runwayn edustamat arvot itselleen, vaikka vain hetkellisestikin.
Paholainen pukeutuu Pradaan on markkinamiehille otollinen vaateripustin. Andyn sonnustautuessa halulla milloin Manolo Blahnikeihin, milloin Gucciin, unohtuu tarinan perimmäinen sanoma tehokkaasti. Ehkei Frankelin komediaa edes pidä tarkastella tästä näkökulmasta; poikkeaahan elokuvaversio jo painotustensakin osalta alkuperäistekstistä. Siinä missä Weisbergerin romaani tuomitsi despoottimaisen johtajakulttuurin epäinhimillisenä, suorastaan paholaismaisena, herkuttelee elokuva Meryl Streepin loistavasti kiteyttämällä Mirandalla mennen tullen. Muoti kiinnostaa, ja sen varaan tämäkin elokuva laskee. Frankelin satiiri antaa paholaiselle pikkusormen, ja tulokset ovat ennakoitavissa.
Kuten arvata saattaa, Streep on elokuvan kantava voima. Ilman häntä tätä leffaa ei olisi kannattanut tehdä. Mirandan rooli on toki yksiulotteinen, mutta ammattilainen osaa puristaa siitäkin vähästä kaiken ydinmehun irti. Kun Streep on läsnä, muut – etunenässä vaniljaisen viaton ja epäkiinnostava Anne Hathaway – kalpenevat muutenkin kuin kauhusta. Hollywood-legenda osaa kohtausten varastamisen jalon taidon.