Kirjallisuus

PIENI SUURI PROFEETTA

Narkissos, Odysseus, Kristus ja tuhat muuta roolihahmoa. Pekka Tarkka riisuu Pentti Saarikoskelta viimeisenkin naamion ja suorittaa viimeisen voitelun kansallisrunoilijalle.
Pekka Tarkan Saarikoski-elämänkerran ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1996. Osa kaksi rummutettiin ulos 2003. Hyvää kannattaa odottaa, mutta kyllähän seitsemän vuotta on pitkä tovi kahden osan välissä. Tyhjiön ehti täyttää Yrjö Hosiaisluoma kirjallaan Jumalten narri – Pentti Saarikoski , joka on ensimmäinen laaja kokonaisesitys kansallisrunoilijasta.

Nyt kun Tarkan kirja on viimein ilmestynyt, voidaan huoleti sanoa, että sen rinnalla kalpenevat kaikki viimeaikaiset elämänkerrat, joita tässä maassa on taiteilijoista vaivauduttu tekemään. Ihmetellä vaan sopii, miksi Tarkan suurtyö ei saanut osakseen edes Tieto-Finlandia-ehdokkuutta.

Tarkka on yhä tarkka. Hän löytää Saarikosken vaivatta sieltä minne tämän jättikin, vuodesta 1964, ja kurkistaa varjona runoilijan olan yli kun tämä jussina kirjoittautuu moskovalaiseen hotelli Pekingiin, taas yksi poliittinen pyhiinvaeltaja muusaa etsimässä. Ja Tarkka kuljettaa lukijan erehtymättä, yhtään pysäkkiä unohtamatta, hamaan loppuun asti, Joensuun sairaalan kalpeille käärinliinoille.

NERON KAHLEET
Ykkösosassa Tarkka jo tunnusti kunnioittaneensa ja pelänneensä Saarikosken geniusta, sillä Tarkka sai varhaisessa vaiheessa tuta ystävänsä luonteeseen kuuluvan ”salakavalan pahuuden”. Silloin kun narrineron kaikkivoipa rooli ei hukuttanut miestä alleen, Saarikoski näyttäytyi kuitenkin toisessa valossa, rauhallisena ja hiljaisena keskustelijana.

Ehkäpä juuri tämä Saarikosken luonteen Tri Jekyll ja Mr Hyde -piirre tarrasi Tarkkaan niin vastustamattomasti, että Tarkka jaksoi tehdä väsymätöntä työtään runoilijan muotokuvan kanssa.

Väsymättömästi omaa legendaansa rakentanut Saarikoski totesi yhtenä seesteisemmistä hetkistään, että hänestä joku tutkija voi jonain päivänä laatia täydellisen elämäkerran, ei sen takia että Saarikoski olisi erityisen tärkeä, viisas tai poikkeuksellinen yksilö, vaan sen takia että runoilijasta ”vain sattuu olemaan niin paljon tietoa että kokonaiskuvan luominen on mahdollista.”

TARKKA KUVA
Tietoa kyllä löytyy, vaikka välillä Tarkka on joutunut matkaamaan maan ääriin löytääkseen etsimänsä. Ajankuva piirtyy arjesta, jäsentyy pienistä yksityiskohdista.

Tarkka paljastaa, miten Otava 60-luvun lopulla kuittasi ykkösrunoilijansa vuokrat ja elatusmaksut ja maksoi vielä huonekalulaskutkin; selostaa perin juurin Saarikosken poliittisia ambitioita ja epäonnistunutta kansanedustajaehdokkuutta (435 ääntä vuoden 1970 vaaleissa); seuraapa vielä Saarikosken hiljalleen hyytyvää libidoakin.

Kaiken yllä häilyy kaikkivoipainen kuningas alkoholi, joka suistaa suosikkinarrinsa ojanpohjaa halailemaan kerta toisensa jälkeen. Saarikoski myönsi päiväkirjansa olevan raportti ihmisen tuhoutumisesta, mutta kehitteli jatkuvasti monimutkaisia verukkeita alkoholinkäytölleen. Hänen mukaansa alkoholistit olivat sitä paitsi yhteiskunnalle hyödyllisempiä kuin autonomistajat, koska nämä maksoivat ilostaan enemmän veroja kuin autoilijat omastaan eivätkä saastuttaneet ilmaa.

OMAT JA VIERAAT TYÖT
Kirjallisuuskritiikin grand old manin roolissa Tarkka on sopiva henkilö lausumaan viimeisen sanan Saarikosken teoksista – ja on ilahduttavaa huomata, että kaikkien vuosien jälkeen Tarkka itsekin on saanut runoista irti uusia ulottuvuuksia. Tarkka on mm. maininnut, että projektin aikana Tiarnia -trilogian runot tulivat aivan toisella lailla tykö ja ”antoivat aarteensa”.

Tarkka jaksaa kärsivällisesti tehdä lukua myös Saarikosken käännöstöistä, vaikka niiden välinearvo ei jää epäselväksi lukijalle. Saarikoski hutiloi käännöksiä summamutikassa koska palkka oli – jo silloin – pieni. Mies myös myöntää olevansa kääntäjänä edesvastuuton: ”Kumma etten ole koskaan jäänyt kiinni.”

Kaunokirjallisuuden kääntäminen oli Saarikoskelle kuitenkin tuiki tarpeellinen varaventtiili, sillä näin hän sai tehdä työtä rakastamansa kielen kanssa silloinkin, kun oma tuotanto yski. Muiden luomiin maailmoihin saattoi aina paeta.

ASENTO!
Kaapin paikka näytetään lopulta velhollekin: Mia Berner osoittaa komppanianvääpelin piirteitä äkseeratessaan nuutunutta äijänrajusta jälleen tuloskuntoon. Saarikosken viimeisen vaimon mukaan maailmassa oli vain yksi kirjailija, jonka kanssa Saarikosken oli syytä kilpailla – Saarikoski itse.

Näin runoilijan oli syytä ryhdistäytyä ruotsalaisen porvarinaisen komennossa. Akkavallan Saarikoski kuitenkin selitteli itselleen parhain päin toteamalla elävänsä ”jumalattaren alaista elämää, matriarkaalista elämää”, olihan maailman luojakin suomalaisen kansanrunouden mukaan naaras!

Väinämöisen myssyä päähänsä sovittelevasta partasuusta ei enää ollut nuorison villitsijäksi ja punktohtori Esa Saarinen ehti teilata entisen idolinsa täysin hampaattomana. Saarikoski tivasi Saariselta, että eikö tämä ollenkaan ajatellut sitä, että Saarisen omat oppilaat käyvät kymmenen vuoden päästä vuorostaan hänen kimppuunsa. Kukoistusteorioillaan nyttemmin ratsastava filosofi vastasi, että kaikille tulee aika, jolloin ei enää seiso.
- Onko se mikään argumentti pidättäytyä nyt?

Runoilijakollega Jyrki Kiiskinen sen sijaan muistelee vanhan shamaanin noituneen hänet, nuoren ja kiivaan diinarin, sisuskaluja myöten. Saarikoski kyllä ymmärsi, ettei mikään ole säälittävämpää kuin vihaisen nuoren miehen hidas metamorfoosi vanhuuteen ja osasi suhtautua tilanteeseen ajoittain myös huumorilla: ”Täytyykö minullekin käydä että istun tässä, kaljuuntuva harmaapartainen juoppo, ent. enfant terrible, ja ymmärrän kyllä nuoria!”

KOTIKADUN SAARIKOSKI
Tarkka etsii syytä Saarikosken poikkeuksellisen laajaan ja kestävään suosioon paitsi runoilijan mytologisiin mittoihin vaivatta yltävästä elämästä ja kuolemasta myös siitä, että Saarikoski teki itsensä inhimilliseksi ja läheiseksi noustessaan juomarin alennuksesta yhä uudestaan ja uudestaan kuin köyhän miehen pöhöttynyt Bruce Willis. Ja sen Saarikoski toden totta teki: rankkojenkin tunnelikomennusten jälkeen hän nousi jaloilleen, horjuville sellaisille, mutta kuitenkin.

Kansan syvät rivit kumisivat vastakaikua tuolle ikuiselle vastarannan kiiskelle; perin erinäköisessä mediamaisemassa Saarikosken elämänvaiheiden mukana pystyi myös myötäelämään vahvemmin kuin konsanaan Idols-finalistien. Eräs talonmiehen rouva lausuikin herra runoilijasta, että on mahdotonta olla arvostamatta ihmistä, joka ”osaa niin monta kieltä ja on niin viisas mutta ei ylpeä eikä työläiselle ilkeä”.

Kun Saarikoski teki kuolemaa Joensuussa, pääministeri Kalevi Sorsa lähestyi Mia Berneriä rohkaisevalla sähkeellä. Berner vastasi: ”Penttiä ei tavoita, luultavasti ei enää koskaan.”

Berner oli väärässä: kaksikymmentä vuotta Pentti Saarikosken kuoleman jälkeen hänet on tavoittanut Pekka Tarkka. Saarikosken elämä ja teot on viimein saanut arvoisensa muistomerkin.

SAMI J. ANTEROINEN

Pekka Tarkka:
PENTTI SAARIKOSKI.
Vuodet 1964 – 1983.
Otava 2003. 720 s.

  KUURI
  PÄÄSKYNEN JA LEPAKKO
  KYMMENEN VUODEN PÄÄSTÄ ANNAMME LAPSILLE NIMET
  KULTAISET TIKAPUUT
  MINKÄ TIETÄMINEN ON IHMISELLE VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
  PÖLKKY
  ILMESTYS
  TULE HYVÄ
  RUNOKUU 2007
  NAISEN PAIKKA
  VARMAT TAPAUKSET
  MERKKI
  LASISILMÄ
  MEHILÄISPAVILJONKI
  PIMEÄ TAVARAJUNA
  RUNOKUU
  ASUUKO NEITI TÖÖLÖSSÄ