Kirjallisuus

Ville Virtanen ja Reidar Palmgren muodostavat syksyn seuratuimman esikoiskirjailijatandemin. Näyttelijämiehet ovat kertoneet romaaneistaan kaikissa mahdollisissa medioissa yhdessä ja erikseen. Kumpikin kirja kertoo mielenterveyden järkkymisestä.

Palmgren on kaksikosta toistaiseksi menestyneempi. Virtasen kirjasta puhuttaessa mainitaan kärkkäästi, että romaani olisi hyötynyt "etäännyttämisestä".

Etäännyttäminen on siitä hauska sana, että se tuo mieleen ulkoistamisen. Sitä ei kukaan onneksi ole vielä ymmärtänyt vaatia. Esikoiskirjailijan kynään muste tulee yleensä sydänverestä ja käsivarret ovat takuulla kananlihalla kun käsikirjoitusta hyysätään kuin sylivauvaa kustantajan luo, joka toivottavasti suostuu kummiksi.

Esikoisromaaneja ei tule ruveta etäännyttämään. Niissä on tiivistetyssä muodossa se tykkien jyly ja pauhu, autuus ja pakokauhu, joka ajaa kaikkia kirjailijoita. Mutta esikoiskirjailija eroaa muista kirjailijoista siinä, että hän ei tiedä olevansa kirjailija. Hän on pöytälaatikon ikioma sisällöntuottaja, kunnes toisin todistetaan. Hän kirjoittaa itselleen ja itsestään. Kuinka etäälle siinä sitten voi päästä?

Ville Virtanen kirjoittaa kuin ketjupolttaja, lyhyitä hehkuvia tuokioita toisensa perään. Materiaali on luonnostaan epätasaista, mutta parhaimmillaan Virtanen tavoittaa ja välittää aitoja, painavia asioita.

Kirjan päähenkilö Vili saattaa olla niin todenmukainen kuva Ville Virtasesta kuin Ville Virtanen pystyy antamaan. Lukijalle Vili on kuitenkin fiktiivisen teoksen fiktiivinen hahmo.

Lisäarvoa, noin puhtaassa tirkistelymielessä, lukija saa tunnistamalla kirjassa esiintyviä muita taiteilijoita. Loirit, Haloset ja Väänäset vilahtelevat kirjan sivuilla salanimiensä taakse piiloutuneena. Hedelmistään puu tunnetaan, maneereistaan näyttelijä. Mukava heitä on bongata.

Tärkein Vilin elämään vaikuttava henkilö on Jorma Kassinen, Teatterikorkeakoulun tyranni. Kassinen nostaa näyttelijän tärkeimmiksi instrumenteiksi eritteet ja jalostumattoman hulluuden. Sen lähemmäksi aitoa ei näyttämöllä voi päästä.

Kassinen haluaa, että hänen oppilaansa panevat itsensä likoon niin, että se tuntuu seitsemänteen polveen asti. "Jorma Kassinen" voisi olla Jorma Kafka: hän haluaa, että hänen opetuslapsensa lopettavat näyttelemisen ja todella muuttuvat joksikin toiseksi. Metamorfoosi on uskonnollisen harras kokemus: väärä profeetta on se, joka tulee tietoiseksi itsestään ollessaan toisen nahoissa.

"Menkää mielenhäiriöön!" Kassinen karjuu. Ihmistä vievä voima on tunnetila. Suuren tunnetilan saavuttanut ihminen on "enemmän", Vili järkeilee. Tunnetila määrää ihmisen arvon.

Vili lopulta menee ja naulaa Kassisen teesit Suomenlinnan kivimuuriin. Päällään.

Vili esittää Boromiria Ryhmäteatterin Taru Sormusten Herrasta -näytelmässä, mutta se ei vielä riitä. Hänen pitää olla Boromir, Denethorin poika, Gondorin uljas soturi. Aragornia, Gondorin laillista kuningasta, esittää Väinämöinen, valtakunnan paras näyttelijä jopa Kassisen mielestä.

Haaste toimii kahdella tasolla ja kahdessa eri todellisuudessa. Aragorn ja Boromir tietävät, että he saattavat joutua taisteluun samasta valtaistuimesta. Vili taas näkee Väinämöisen taitojensa - ei, vaan oman itseisarvonsa - äärimmäisenä mittapuuna.
"Odotahan vain, että päästään näyttämölle, niin mä huudan sut suohon", nuori Joukahainen uhoaa.

Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeen jylhän autenttiset puitteet, traagisen soturin rooli ja mystinen numerologia kilahtavat Vilin hattuun pahemman kerran. Virtanen kertoo mistä teatteriesityksessä todellisuudessa on kyse:

Seurueella on oikeus valita pelin sisältö, tarina joka kerrotaan. Taru Sormusten Herrasta on pyhä. Kun se kerrotaan suomeksi, kielellä jolle Tolkien perusti haltiakielen, saa esitys sellaisen kokonaisrytmin, että totuus tulee julki. Pelaajien tarvitsee vain antautua roolilleen ja elää sen kohtalo. Silloin olevaisen ja olemattoman välinen verho revitään rikki ja Sormusten maailma muuttuu todelliseksi.
Pelaajista tulee taivasten valtakunnan tarinankertojia: palkkana on iankaikkinen elämä.

Vili lunastaa kuolemattomuuden menemällä mielenhäiriöön. Se ei jää muilta huomaamatta ja pian tarvitaan jo äitiäkin apuun. Loppua kohden riivaajat, manaajat ja ylikuumentunut symboliikka alkavat mennä jo aika pahasti sekaisin niin Vilillä kuin kirjoittajallakin.

Virtasen kuiskaus sivaltaa usein tarkemmin kuin hänen vertahyytävin karjaisunsa. Mutta täsmäaseiden käyttöä voi opetella myöhemminkin.
Virtasen mielenhäiriö ei ole kielenhäiriö.

SAMI J. ANTEROINEN
Kirjoittajaa kaduttaa nyt, että ei tullut aikoinaan käytyä Ryhmäteatterin Taru Sormusten Herrasta -esityksessä, vaikka isä lupasi maksaa matkat

Ville Virtanen:
Menkää mielenhäiriöön
Tammi 2001. 189 s.

  KUURI
  PÄÄSKYNEN JA LEPAKKO
  KYMMENEN VUODEN PÄÄSTÄ ANNAMME LAPSILLE NIMET
  KULTAISET TIKAPUUT
  MINKÄ TIETÄMINEN ON IHMISELLE VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
  PÖLKKY
  ILMESTYS
  TULE HYVÄ
  RUNOKUU 2007
  NAISEN PAIKKA
  VARMAT TAPAUKSET
  MERKKI
  LASISILMÄ
  MEHILÄISPAVILJONKI
  PIMEÄ TAVARAJUNA
  RUNOKUU
  ASUUKO NEITI TÖÖLÖSSÄ